...kaunis kukkanen, joka nuutui.
Musta tuntuu että oon hyvä ihminen pahan ympäröimänä, hukkunut pinnan alle jossa se kummittelee. Mikään ei pysty sitä koskaan täysin vaimentamaan, mä kuulen miten se yrittää kertoa mulle jotain.
Mä tunnen ku joku imis musta aina voimat pois, mä jumitan aina samassa kohtaa henkisesti. En koskaan pysty kasvamaan kauniiksi kukaksi, koska joku katkaisee multa varren joka kerta. Joka kerta huudan tuskasta, sydän kuolee, jäätyy.
Mun uinuva minäni on sellaista rakkautta ja vihaa täynnä, että jos ne pystyisi valjastamaan, tulisi joko maailman ruminta tai kauneinta jälkeä.
Oon joskus miettiny, et mitäs jos vaan antais vihan vallata mut ja vetää kaikki läskiks. Satuttaa vaan ihmisiä vailla mitään tietoisuutta toisen ihmisen loukkaantumisesta. Olla yhtä kylmä, kuin jää ja yhtä kova kuin vuori.
Mutta ei, mä en ole sellainen. Tää vaihtoehto on muutenkin se, että ylitetään aita sen matalimmasta kohdasta.
Parempi ja vaikeampi vaihtoehto on olla se, joka ajattelee myös muita. On tarvittaessa maalitaulu, yrittää vaan taistella ja samalla rakastaa. Kaatua aina ja nousta takaisin pystyyn.
Ajattelen näin, että siksi pahoja ihmisiä on niin paljon, koska se on helpompaa jos ei tunne mitään ja on yhtä kuin jäävuori.
"Yön musta viitta on levinnyt peltojen ylle. Se on vanha ja kulunut, ollut käytössä ikiajoista saakka. Sen pienistä rei'istä kimmeltää vielä päivä. Ihmiset kutsuvat reikiä tähdiksi. Hupsut. Nehän ovat päivän jäänteitä! Aurinko on piilossa. Se nukkuu. Aamulla se herää ja venyttää säteensä yli maan. Ellei sitä laiskota. Silloin se jää pilven untuvapeitteen alle nukkumaan." - Kaisa Ikola
♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥
