Hiukset

Mua ärsyttää mun hiukset ihan älyttömästi. Mun hiukset ei ikinä pysy suorassa vaikka ne suoristaiski suoristusraudalla. Mut ärsyttävempi juttu on se et mul on hirveen karhee ja sähkönen hiuslaatu. Mun hiukset menee helposti takkuun, eikä ne oo sellaset ihanan sileet ja sit mul on aika kauhee kasa yksittäisii hiuksii sillee pystyssä päänpäällä miten sattuu eikä niitä saa millään kuriin. Aaaaargh...

Mä haluisin sellaset ihanat silkkiset hiukset, jotka ei olis sähköset ja sit ne pysyis suorina koko päivän. Ne ois niin ihanat. ♥

Tunnevammaa vai tunneherkkyyttä?

Kaikki mussa ei oo kunnossa masennuksen lisäksi. Oon tienny sen jo jonkun aikaa mut mä tuun hulluks jos en saa pian tietää mikä mua vaivaa. En oo tottunu oikeen tämmöseen, etten tiedä mist tää kaikki mitä mun pääs liikkuu, johtuu. Tää voi johtuu masennuksestakin joo, mut en vaan usko ku tätä ei oo esiintyny aina, vaan heti ku tapahtu kaikkee kauheeta 2011 keväällä. Mun setä kuoli sillon ja oon alkanu ensinnäkin vast nyt suremaan sitä aina välillä, joskus en pysty edes ajattelemaan ku sattuu niin paljon, ku vihdoinki tajuaa että se on todella kuollu. Samaan aikaan mulle ja mun silloselle poikaystävälle tuli ero ihan yhtäkkii niin etten ollu osannu edes valmistautuu.

Keväällä 2011:

Ensin mä istuin monta päivää vaan mun mutsin sohvalla, mut en nukkunu enkä syöny. Poltin vaan tupakkaa ja mun päässä liikku vaan erilaiset itsemurhakeinot. Mä tunsin epätoivoo, tuskaa ja pelkoo. En ollu uskonu et tuun enää ikinä kärsii sillä tavalla, mut se kerta oli kyllä pahempi ku mitkään aikasemmat. Se tavallaan niinku jumitti mut, luultavasti. Samana keväänä mul oli pelleilyy just viinan ja lääkkeitten kanssa ja tollasta. Kesällä en ajatellu näit juttui ollenkaan, tai yritin olla ajattelematta. Se onnistu kohtalaisen hyvin, mut aina jossain syvällä uinu kauhee tuska. En pystyny oikeen koko kesänä olee tekemättä mitään, koska muuten rupesin herkästi ajattelee asioita. Mä olin kai kuitenki aika shokissa koko ajan, olin ku kirottu. Mun silmät oli tyhjät ku sokeella mut syvemmin.
Sit lopulta se tuska hellitti ja mä en ajatellu näit juttui oikeen enää. Mut huomasin, etten tunne enää yhtä selvästi. Ensin mä tykkäsin siitä ja mun mielestä oli parempi olla tuntematta mitään, ku se et tuntee niin hirveetä tuskaa rakkaudesta. Rakkaus on asia, mikä satuttaa ihan vitusti ennemmän ku mikään fyysinen tai muu henkinen tuska. Rakkaus on ihan vitun pelottavaa, siinä näkee kuinka masokistinen ihminen on, ku menee rakastuu, ku tietää että se voi sattuu ihan saatanasti loppupeleissä. Ja nykyään mä ajattelenkin niin jo, että parempi rakastaa, ku se ettei ois koskaan saanu rakastaa. Mä rakastan tällä hetkellä syvästi, mutta en tunne sitä silleen. Mut mä tiedän, että mä rakastan.

Mä en tunne enää niin selvästi oikeen mitään tunteita. En iloo, suruu enkä ees vihaakaan ihan niin selvänä. Yleensä viha on se tunne, minkä oon tuntenu ainakin kunnolla jos en muita. En mä silti paha ihminen oo, en vaan voi tälle mitään. Haluisin eroon tästä. Tuntuu, että mut on tukahdutettu, että mun tunnepuoli aivoista on ikäänku peitetty jollain ja tuntuu vaan tukahdutetusti kaikki. En oo siis kokonaan mienkään tunteeton ja tunnen kyllä surua ja rakkautta, mutta en niin ku ennen. Itseasiassa mua oikeen vituttaa itkeä sit ku on pakko.

Kysymys kuuluu, että onkohan musta tullu jotenki tunnevammanen vai oonko mä vaan tunneherkkä? Vai sit oonks mä ite aiheuttanu tän ittelleni tukahduttamal aikasemmin omat tunteet ja kaiken tämmösen. Ja tätä tunneherkkyyttä ois vähän niin ku sellanen, että yrittäisin tavallaan suojella itteäni ja työntää kaikki hyvät tunteet pois, mitä ajattelen joistaki ihmisistä, koska mua ympäröivästä muurista on tullu niin paksu ja vahva. Vai oonko mä sit vaan tukahduttanu itteni jollai taval ja nyt en löydä tietä enää pois tästä. Oon ehkä voinu mahdollisesti eksyy... Vai oonko mä sit ihan oikeesti jollain lailla tunnevammanen?

Masennus

by: sacks08

Mä en voi ymmärtää ihmisiä, jotka ei edes yritä ymmärtää masentunutta ihmistä ja jotka tuomitsee masennuksen samantien. Mä en voi tajuta kuinka, joku joka ei tiedä masennuksesta mitään voi sanoa, että se  ei muka ole sairaus ja jotkut jopa sanoo, että se on pelkkää laiskuutta ja saamattomuutta. Se vaan menee niin, että ne nimenomaiset laiskuus ja saamattomuus johtuu just siitä masennuksesta, mikä todellakin on psykiatrinen sairaus. Siihen liittyy hirveesti kaikkii hirveitä tuntemuksia, kuten toivottomuus ja ahdistus. Masentunut ihminen ei oikeen jaksais eikä haluaiskaan tehä mitään ja haluais niin paljon välttyy sosiaalisilta tilanteilta ja ei haluais mennä muutenkaan ihmisten ilmoille, koska ahdistaa ja sit on se epävarmuus kans siinä yhtenä osatekijänä. Masennustiloja on kans eriasteisia, on lievää ja sit on sitä pahaa. Sit mulla menee niin, että mulla on eri pituisia jaksoja jolloin mulla on lievää masennusta ja sillon pystyn vielä hoitamaan asioita ja oon pääasias ihan ilonenkin, mut se epävarmuus ja ahdistuneisuus näkyy kyllä. Sit mulla on joinaki aikoina oikeen pahaaki masennusta ja sillon en jaksa enkä halua lähtee mihinkään täält kotoonta. Enkä jaksa hoitaa oikeen edes kaupassakäyntii saatikaan sit siivota. Ja noit pahoi jaksoi ei sais tulla nyt ku oon opiskelemassaki, koska jos tulee niin sit mulla tulee olee tosi vaikeeta enkä tiedä miten pääsen siitä sit eroon. Tässä kohtaa on niin helppo sanoa, että "sit mä vaan meen kouluun ja teen kaiken vaikka mikä olis" mut todellisuudessa se ei vaan mee noin. Pahasti masentuneena sä et kykene ajattelemaan noin järkevästi. Sit sulla ei oo siinä mitään muuta ko se masennus, jonka kans sä joudut selviimään päiväst toiseen. Sehän lähtee oikeesti sillä ku vaan menee ihmistenilmoille ja hoitaa niitä asioita. Jossain kohtaa oon sit aina kuitenki päässy jaloilleni ja taas se on lieventyny. Mä olen monesti harkinnu itsemurhaa ja olen yrittänykki sitä, mut en mä kai oikeesti haluu kuolla koska mä olisin tehny sen jo. Näin on tapahtunu siks, koska se masennus tavallaan niin ku puhuu mulle mun itteni kautta, että mä en kelpaa tämmösenä ja mä olen ala-arvonen ihminen ja mun pitäis kuolla ja sit et kaikki vihaa vaan ja kukaan ei rakasta. Sit ku se masennus on tarpeeks kauan puhunu sulle noita asioita niin sit vaan tarttuu siihen ratkasuun, ku pää ei enää kestä. Siinä vaiheessa tuntuu siltä, et kaikki loppuu pian ja enää ei tarvii kärsii. Mä oon joskus jopa iloinnu siitä, että jos kaikki menee päin persettä niin voin aina tappaa itteni ja sit ei mikään enää oo huonosti eikä sit tarvii enää kestää. Mä nään sen aina joskus ratkasuna, apukeinona. Siks mä teen niin, että välillä menee yli ja vedän vaikka yliannostuksen. Siinä vaiheessa mä oon tosi huonona ja masennus on saanu musta täyden otteen. Mä oon sairas ihminen, joo tiedän sen itekki. Mä en muista koska olisin ollu terve ja täysin selväjärkinen, koska aina mun mielessä on ihan pieni ajatus kaikesta itsetuhoisuudesta. Se ajatus ikään ku vaanii mua nurkan takana ja voi hyökätä kimppuun ihan koska vaan. Ihan pienetki asiat voi laukasta sen, varsinkin ku niitä tulee liikaa. Mä koen itteni todella usein ulkopuoliseksi kaikesta ja huonoks ihmiseks, josta kukaan ei pidä. Tää ajatus on usein päällä mut sit taas toinen, se järkevämpi puoliki puhuttelee mua ja sanoo, että asiathan ei oo näin, että kyllä mun kaverit tykkää musta just tämmösenä ko oon ja et oon ihan samalla viivalla ko kaikki muutki enkä yhtään jäljessä ja ihan yhtä arvokas ku kaikki muutki. Vaan kun se järkevä puoli on yleensä se heikompi puoli mussa aika monessakin asiassa. Mä olen tunneihminen, en kauheesti järki-ihminen. Mä elän tunteella, vaikka oon viimeaikoina rajottanu sitä tunneihmisen puolta. Toistaseks kaikki on sujunu paljon paremmin ku esitän järki-ihmistä. Jos olisin oma itteni ja tunneihminen niin olisin jo räjähtäny miljoonaan kertaan monista asioista esim. kavereille, sossulle jne. Sillon ku en rajottanu itteäni yhtään niin sain raivonpuuskii ainakin kahdesti päivässä yleensä. Ja yleensä ne kans sit oli ku hirmumyrskyjä. Kaverit lähtis hyvin nopeesti jollen rajottais itteeni yhtään, koska en mä halua sit taas kenellekkään oikeesti raivota jostain ihan turhasta. Liian tunteikas ihminen on todella rasittava. Ja joo ei siinä mitään jos vähän rajottaa itteään, mut siinä sit taas on jos nimenomaan tukahduttaa ittensä niin ku mä oon jo jonkun aikaa tehny ja sit tää on kans se syy miks oon sortunu itsetuhoisiin juttuihin, koska haluun jollain keinolla ilmasta miltä musta siis ihan oikeesti tuntuu. Mä oon nykyään myös todella huono puhumaan mistään näin vakavasta, vaikka joskus olin hyvä mut ehkä oon vaan tukahduttanu senki. Kirjottamaan kyllä pystyn, onneksi.

Masennus puhuu näin:
"Sä oot huono ihminen, sun pitää tappaa ittes.
Sä et merkitse kenellekään mitään, ota veitsi ja viiltele ittees.
Olet täysin mitätön ja ala-arvonen ihminen.
Itsemurhakeinoja on monia, syö yliannostus, hyppää katolta, aja rekkaa päin, mene junaraiteille seisomaan, lähde kauas pois äläkä koskaan enää palaa."

Pissis blogi!

Hahaha! Hyvät naurut sain tästä parodian täytteisestä blogista, joka kertoo pissistytön elämästä. =D Blogi on siis parodiaa!

Elämää lastenkodissa

Siitä on nyt aikaa yli 4 vuotta, kun jouduin lastenkotiin ekan kerran. Sillon oli vuosi 2008 ja ekaksi mut laitettiin vastaanotto-osastolle. Syy miksi ylipäätänsä jouduin sinne oli se, että en käynyt koulussa vaan olin ollut sieltä pois noin 2 kuukautta. Olin silloin seiskalla, koska menin kouluun vuoden myöhemmin, normaalisti olisin ollut kasilla jo. Toinen syy oli se, että mun ja mun faijan välit oli tosi huonot. Mä saatoin lähtee kävelee kotoonta keskellä yötä pois, ku oli niin ahdistavaa olla sielä. Mä pelkäsin mun faijaa, koska se kohteli mua huonosti eikä ottanu mun tarpeita huomioon ollenkaan. Jos kävin yöllä vessassa, se saatto alkaa ihan siitä huutamaan tai juomassa tai hakemassa särkylääkettä tai jotain niin aina sain siltä paskaa niskaani. Joskus se aina suuttuessaan hakkas mua. Muistan ku se hakkas mua joskus pölynimurinputkella ja myös sen kerran ku se hakkas mua paljaaseen käteen henkareilla. Usein se löi vaan kädellä päähän mut seki sattus, ja eniten se sattu ihan henkisesti. Mä olin vasta pieni tyttö ja jouduin kattoo sellasta eikä mulla tietenkään ollu mutsii keneltä pyytää apuu koska se nyt oli ihan täyspäivänen juoppo (sitä se on vieläkin). Mummi on ainut joka on tukenu mua, mut ei se oo koskaan mun muistaakseni siltikään ottanu mitään kantaa siihen et mun faija löi mua, koska se ei ymmärrä sitä ettei lasta saa lyödä enää kun se on sen verran vanha et sen lapsuusaikoina tuskin oli mitään tollasii rajotuksii. En silti syytä mummii, koska vika on faijassa. Faija ei koskaan yrittäny tarpeeks puolustaa mua esim. siinä et mua kiusattiin koulussa vaan se sano aina vaan et mä en sais välittää siitä tms. mut kun ei tollanen auta yhtään. Tai onhan se totta ettei sais välittää, mut ei se oo niin helppoo jossei oo ketään joka tukis ja kuuntelis, niinku ystävää. Vaikka silloin ois kaverille yrittäny jotain purkaa, niin tuskinpa se olis mitään ymmärtäny kumminkaan. Ala-asteella ne haukkus aina mua ja tietty faijaa köyhiks ja sit läskiks ja rumaks ja kaikkee miten voi ihmistä haukkuu. Ei mulla ollu ku yks kaveri omalta luokalta ja se oli kans kiusattu, mut ei läheskään niin kiusattu ku mä. Mä olin aina tosi epävarma ja vetäytynyt kaiken kiusaamisen takii ja masennuin tajuamatta sitä enää itekkään. Mun mieleen on jääny yks hetki siitä, ku olin kolmosluokalla ja se oli sellanen, ku meillä oli just ollu kuvista ja oltiin jotain maalattu ja sit olin pesemässä mun pensseliä ja vesilasia siinä lavuaarilla niin yks tyttö siihen aikaan mun luokalta sano mulle suoraan näin että "sä et oo mun kaveri." Toi on niin jääny mun mieleen ikuisiks ajoiks ja toi on tosi traumaattista mulle.

Mut nythän tää meni vähän niinku mun elämänkertomukseks eikä kertomukseks siitä miten pääsyin sinne lastenkotiin. Niin siitä miks en käyny koulussa sillon seiskalla siihen kahteen kuukauteen oli se, että tattadaa mua kiusattiin sieläkin. Musta oli levitetty koko kouluun kauheita juoruja, että mä oisin murtanu yhen tytön käden, vaikken ollu sellasta ikinä tehny ja että olin heitelly pulpettei luokassa ja kaikkee tollast paskaa mikä ei ikinä pitäny oikeesti paikkaansa. Mun silloset "kaverit" hylkäs mut ja ne osallistu kans niitten juorujen levittelyyn. Opettajat ei välittäny vittuukaan ja rehtoriki vaa osotteli mua syyttäväl sormella. No en sit todellakaan halunnu kattoo sellasta, joten mä päätin olla pois koulusta. Sit mul ehdotettiin sellast kolmen kuukauden jaksoo siel lyhytaikaisosastolla ja mä suostuin, koska olin sitä mieltä et mä haluaisin mun elämän jotenki järjestykseen. Sit mä menin sinne ja aloin käymään kouluu, missä pääsin sellaseen pienempään ryhmään mun onnekseni. Siel suju ihan hyvin, paitsi että kerran yks muija veti mua turpaa ja sillonki sain opettajilta vaan paskaa niskaani. Ei mitää uutta tälläkään kertaa.

Olin ollu jo siel lyhytaikaisosastolla yli kolme kuukautta ja sit siel pidettiin joku palaveri musta. Siel oli mun faija ja mun mutsi ja mun sossu ja tämmöset. Siel puhuttiin siitä mun kotiinpaluusta.

Mä nukuin mun huoneessa mun sängyllä ihan rauhassa, kunnes mun huoneeseen koputettiin ja sinne tulis sisäl mun mutsi, sossu ja sitte joku tärkee henkilö sielt lastenkodist. Sit se sossu tuli sanomaan mulle näin, että "mä tiedän, että sä tuut Laura nyt pettymään, mutta sä jäät nyt tänne." enkä mä tiettykään ekaks tajunnu et mitä se ämmä siinä hourii, mut sit mun päähän nousi ymmärrys. Ja sehän tarkotti sitä, etten pääsiskään enää kotiin vaan joutuisin asumaan lastenkotiin. Sit mä itkin, huusin ja raivosin ja sylkäsin sen sossun paitaan ja huorittelin sitä ja ihan kaikkee tämmöstä. Mun faija oli kuulemma lähteny sielt tosi vihasena pois ja se oli uhannu hakee mut sieltä sorkkaraudan kans pois. Helvetin hienoo faija, uhata nyt suoraan sossuil tollasta. Se oli tiedossa et kotiin en pääsis lomille vähään aikaan. Joo ja kauhee kakku siit tuliki. Jouduin istuu sisällä ihan vitun kauan, enkä saanu pitää yhteyt mun faijaan, mutsiin tai mummiin. En saanu pitää yhteyttä siis kehenkään. Sain käydä vaan terapiassa ja siinä oli mun menot. Kerran faija toi mulle mun lempi energiajuomaa sillon ko olin menos sinne terapiaan ku kukaan ohjaaja ei ollu näkemässä sitä. Sillon rakastin ED Redberryy, mikä on harmi kyl poistunu myynnis jo kauan sitten. :(

Näihin aikoihin ymmärsin, et kyl mun faija rakastaa mua syvemmin mitä se oli antanu ymmärtää. Se halus mut sieltä pois ja oli valmis tekee ihan mitä vaan. Se taisteli mun takii... Ja tää huostaanotto asiahan vietiin korkeempaan oikeuteen asti.

Sit 4.7.2008 mut siirrettiin saman lastenkodin pitkäaikaisosastolle. Siitä ei tullu aluks vittuukaan, koska mä karkasin heti muistaakseni seuraavana päivänä sieltä siks ku en kestäny olla siel ku mua vaan kiusattiin. Olin kahen viikon karkureissulla ja siitä puolet olin Oulussa mun kaverin luona ja puolet ihan vaan kotona, kunnes palasin sit ihan ite takas sinne lastenkotiin. Sielähän tietysti sain vaan paskaa niskaani ja sit yritin tietty karata uusiks, mut sillonhan mut saatiin kiinni jo heti keskustassa. Sit jouduin sellaseen vierihoitohuoneeseen, missä ollaan 24/7 yhen ohjaajan kanssa. En muista yhtään et kui kauan sain (siihen aikaan halusin olla mieluummin sielä ku osastolla kiusattavana) olla sielä. Mut sit jossain kohtaa mä kummiski jouduin palaamaan osastolle ja sain taas kestää huorittelua ja kaikkee mahdollista paskaa. Siel oli yks tyttö joka kieroili niin paljon että sai muut kiusaamaan mua vaan enemmän. Se syötti kaikkee paskaa niille toisille ja kerto mullekki kaikkee paskaa. Lopuks mä olin sit omas huoneessani vaan 24/7 ja ohjaajat toi sinne mulle aina välil jotain leipää tai jotain jos pyysin. Olin vaan siel omas huonees ja katoin teeveetä. Sillon mulla todettiin tää masennuski ekaa kertaa ja sain lääkkeet siihen.

Jossain kohtaa tilanne kuitenkin rauhottu ja mun kiusaaminenki loppu sit aikanaan ja aloin ystävystyy niitten toisten kanssa. Sit lopulta meist tuli ystävii ja mä tunsin kuuluvani johonkin. Niistä tuli vähän niinku siskoi mulle. Paitsi siihen paskanpuhuja tyttöön en ikinä luottanu ja aina se välillä taas yritti syöttää kaikkee paskaa.

Aluks en ikinä noudattanu oikeen niitä sääntöi ja olin koko ajan jossain hatkoil tai ryyppäämäs tai muuta sellasta mut sit rupesin noudattaa niit ko huomasin et asiat hoituu paremmin sillai. Yhil hatkoil olin kahen muun kanssa jotka oli kans sielt lastiksest ja meit kaikkii käytettiin sit hyväks ko oltiin ryyppäämäs sellasten virolaisten luona. Siin meni sit mun neitsyys eikä niit paskiaisii saatu ikinä vastuuseen teostaan.

Lopult sain liikkuu aika vapaasti ja pääsin usein kotilomille ja kaikkee. Sit kysyin mun sossulta et onnistuisko mun kanssa joskus sellanen et pääsisin kotiin kotiuttamisharjotteluun ja se vastas heti suoraan että onnistuu. Se usko ja luotti muhun. Mun piti vaan ekaks käydä peruskoulun viiminen luokka hyvin.

Siitä vuodenpäästä mä sit alotin puolenvuoden kotiuttamisharjottelun. Sillon oli elokuu 2010. Mut oli valittu opiskelemaan ravintola-alalle. Mut en sit tykänny siit koulusta, koska se oli oikeesti ihan liian rankkaa mulle ja siel oli kaikkii kusipäisii ihmisii. Sillon ne meinas etten saiskaa enää jatkaa kotiuttamisharjotteluu vaan mulle pitäis keksii joku muu paikka mut sit sain ne suostuteltuu sen jatkamiseen sen varjol että menin sit töihin sellasel nuortenpajalle. Sit joskus tammi -tai helmikuus mun huostaanotto sit purettiin ja asuin virallisesti kotona.

Ikävä ♥

Mulla on aivan hirvee ikävä mun mutsin ja sen miesystävän koiraa, Lillii. ♥
Lilli on niiin maailman ihanin koira mut must tuntuu et sil on joku koirien adhd tai joku ko se on niin villi, vaikkei se pahaa tarkota kuhan on aina vaan niin innoissaan kaikist ihmisistä. =D

Lilli on puoliks rotikka ja puoliks saksanpaimenkoira. ♥ Se on nyt vähän yli 2 vuotias ja hirveen kiltti ja siinä on ihan älyttömäsi virtaa. Mut se on kyllä niin maailman ihanin koira ♥♥♥ Love it ♥♥♥

Milana - Linnun kokoinen

Ihana biisi ♥

"Tähtityttö unta ei saa

hän valvoo ja miettii maailmaa
peiliin kirjoittaa

Jos ois pienempi ja hennompi kuin kukaan ystävistään
Jos ois linnun kokoinen
Silloin kelpaisi ja loistaisi ei lannistuisi mistään
Jos ois linnun kokoinen
Siivetön, mut linnun kokoinen

Pitää näyttämö suuri valloittaa
tanssia kuin ois huolia vailla
pitää laudatureita kirjoittaa
vaikka on tummien varjojen mailla"

Hermot menee!

by: whatmegsaid

Elikkä mulla on nyt siis kestänyt kaikenkaikkiaan noin 3 vitun pitkää kuukautta nää menkat. Nyt alkaa kuulkaas jo vitsit olee vähissä. Multa alkaa menee hermot tähän helvetin verenvuotoon ja näihin typeriin ehkäisyihin, mitkä ei koskaan voi toimia niin ku pitäis. Esim. viime syksynä mulla oli ehkäsykapseli, joka aiheutti tätä ihan samaa mulle ja kesti koko syksyn, kunnes se otettiin sit pois multa. Ja nyt tää sama toistuu kuparikierukalla, tosin nyt on vaan entistä runsaammat vuodot. Ehkäsykapseli aiheutti myös mun ihon huonontumisen. Ehkäsyy en voi poistaa, koska mulla on semmonen lääkitys päällä, ku Isotretinoin Actavis ja siinä vaaditaan kunnollinen, pysyvä ehkäsy. Mulla on se huono juttu, kun mulle ei käy huonon ihon ja aurallisen migreenin takia oikeen mikään ehkäsy. Pillerit on sellaset, mitä en muista ottaa, joten niistä ei taas ole yhtään mitään hyötyä. Huoh, tää tilanne on niin toivoton näitten kanssa. Mä luultavasti poistan heti koko kierukan ku tää lääkekuuri loppuu ja sit en enää IKINÄ tuu ottamaan ainuttakaan ehkäsyhommelii paitsi joku kortsu. Näistä ei vaan oo mun mielestä ko pelkkää harmia ainakin mulle. Mun mielipide ja kokemus on tämä. Ainiin mulla on joskus ollut myös ne pillerit, mutta niitä en muistanut ja sen ajan minkä muistin niin se aiheutti mulle kaikkee masennusta yms. Sit mulla on ollu myös ehkäsyrenkaat joskus. Njoo... tää oli tämmönen vitutus avautuminen. Mut luulen et kyl ketä tahansa muutaki ihmist vituttais... Mul alkaa pikkasen olee fyysisesti jo heikko olo ja gynel ei vittu piitata taas mistään mitään. Kiitos ja kumarrus sit niille ko oon pyörtyny jossain johonkin tän takia. Tähän pitäis nimittäin saada jotain keltarauhashormonia, mikä lopettais nää menkat. Noh, täytyy viel soitella sinne gynelle jos ne vaikka tällä kertaa tekiski jotai, eikä vaan puhuis.

Huoh..

Mä söin sit tänään 100g suklaalevyn ja nyt kaduttaa, että oon menny sellasen laittaa suuhuni...

by: alan cleaver

Ihan ko ei olis jo liikaakin läskii luiden ympärillä. Oon miettinyt oksentamista, mut yritän pysyy erossa siitä, koska tiiän et siit on taas vaikee päästä pois. Saisinpa tätä painoo pudotettuu äkkii niin ei tarvis enää olla se läski siitä kaveriryhmästä.

Ja nyt myöhemmin haluun lisätä tähän että nyt mulla on kauhee morkkis ku menin syömään yli puolet hk :n sinisestä lenkkimakkarasta. Siis ei koko lenkistä vaan siitä toisesta makkarasta. Sen takii ku yritän pyrkii siihen etten kauheesti söis illalla. Tai oisin sitte ennemmin syöny ananasta. :(

Kiitos Espa ♥

...ku muokkasit mun blogista hienon näkösen. :)

By seyed mostafa zamani

 Espan blogi

Oon nyt niin, niin onnellinen. ^^
Nyt pääsen jatkamaan angstausta hienommissa merkeissä. =D

Tiedän kyllä jo...

Tiedän jo olevani kaikkea muuta, ku haluttu ja suosittu. Mä en oikeesti muista koska mua oltais kutsuttu tai pyydetty jonnekki. Johonki bileisiin tai sellasiin. On kiva kattoo et kyl kaikkii muita mun ympäriltä voi pyytää mut ei mua, ei missään nimessä mua. Ku eihän se mua voi loukata, ku mähän oon niin läski ja mä oon niin ruma. Muahan voi kohdella ihan miten vaan eikä muhun tietenkään satu.

by Yuliya Libkina

Kyllä vaan kuulkaas sattuu ja sattuukin todella paljon. Itseinho vaan kasvaa ja kasvaa. Kaikki ihmiset ei välttämättä tajuu mitä ne tekee, eikä kaikki tee sitä tahallaan, mut silti se sattuu. Tuntuu ku mut taas vaan työnnettäis syrjään aina vaan uudestaan. Mä nään joka ikinen päivä ihmisiä, jotka luultavasti tuntee ihan samalla lailla ku mä ja haluaisin auttaa niitä mut oon ite liian heikko sellaseen. Mä haluaisin jonakin päivänä olla ihminen joka ei joka ikinen päivä joutuis taistelemaan omasta paikastaan maailmassa ja jonka ei tarvis olla aina putoomassa kuilun pohjalle. Välillä mietin, et oonko mä lapsellinen ku tuun hirveen surulliseks tämmösistäki asioista. Ja sit et miten mun kaverit ja ystävät ja poikaystävä jaksaa mua aina. Ehkä ne ei jaksakkaan, ehkä siks mua ei koskaan pyydetä mihinkään. Mun pitäis ehkä ystävystyy masennuksen kanssa. Ehkä se kohtelee mua näin, koska yritän päästä sen kahleista joka ikinen päivä irti...

Mä en tiiä et oonks mä ihan väärässä, mut musta tuntuu et aika moni ihminen käyttää mua vaan hyväkseen. Sit ku ne ei enää tarvii mua ni sit niist ei enää kuulu mitää. Vaik oisin tehny mitä tahansa jonkun ihmisen eteen, ni ei niit kiinnosta. Ne ei tajuu et mussa on paljon muutaki ku ruma ulkonäkö. Mä osaan olla tarvittaessa lojaali ystävä ja oon valmis tekee mitä vaan ihmisen eteen, johon kiinnyn ja johon luotan täysin. Mut monikaan ei koskaan anna mulle mahollisuutta, koska mulla on niin paljon omii ongelmii ja koska joskus mä en vaan jaksa mitään. En esim. aina jaksa bilettää tai sellasta.

by: breahn

Kipeenä

Mä heräsin tänään aamuyöstä joskus 3-4 aikoihin 38 asteen kuumeeseen. Mulla oli siis kyl ollu jo eilen hirveen kylmä ja olin muutenki tosi herkkänä. Sit en saanu sillon enää nukuttuu pariin tuntiin ja kuumekki kyl laski siitä sit itekseen, joten päätin mennä kouluun ku se alko muutenki vast klo 12.00. En oikeen viittiny jäädä pois ku meil oli ekaa kertaa ATK :ta koulussa ja saatiin tärkeet tunnukset mil sit päästään katoo meijan lukkareita ja tämmösii. :)

Nyt illalla mul on taas aika hirvee olo, vaik kuumet ei oo. Niska sattuu esim. ihan hirveesti ja muutenki alkaa olee vähän kylmä ni must tuntuu et se kuume on taas nousemassa. :/ Paska juttu meinaa mun kaveri olis tulos huomen käymää ja jos oon ihan kipee ni sit en vaa jaksa. :( Must ois kiva tehä lauantaisin jotai muutaki ko maata tääl himassa ja nähä ees muitaki kasvoi ko mun jätkän.

Että tämmöstä tänään... Huomasin muuten et oon istunu tässä tuntitolkulla, enkä oo ees liikkunu mihinkään ku oon kasannu tätä blogii. Ehkä pitäis mennä röökille, suihkuun ja nukkumaan. :)

By: Mike Monaghan

"Ystävyys on iso asia,

By: Pink Sherbet Photography

mutta sen menettäminen on isompi."

Sinä sait sen aikaan.

Sinä et nähnyt minua enää.

Sinä halusit haavoittaa minua.

Sinä olet aina halunnut rikkoa minun sydämeni.

Sinä muutuit ja nyt sinut on menetetty.

Minä lähdin pois, vain haavat ja muistot jäljellä...

By: Sara Björk