Tiedän jo olevani kaikkea muuta, ku haluttu ja suosittu. Mä en oikeesti muista koska mua oltais kutsuttu tai pyydetty jonnekki. Johonki bileisiin tai sellasiin. On kiva kattoo et kyl kaikkii muita mun ympäriltä voi pyytää mut ei mua, ei missään nimessä mua. Ku eihän se mua voi loukata, ku mähän oon niin läski ja mä oon niin ruma. Muahan voi kohdella ihan miten vaan eikä muhun tietenkään satu.
Kyllä vaan kuulkaas sattuu ja sattuukin todella paljon. Itseinho vaan kasvaa ja kasvaa. Kaikki ihmiset ei välttämättä tajuu mitä ne tekee, eikä kaikki tee sitä tahallaan, mut silti se sattuu. Tuntuu ku mut taas vaan työnnettäis syrjään aina vaan uudestaan. Mä nään joka ikinen päivä ihmisiä, jotka luultavasti tuntee ihan samalla lailla ku mä ja haluaisin auttaa niitä mut oon ite liian heikko sellaseen. Mä haluaisin jonakin päivänä olla ihminen joka ei joka ikinen päivä joutuis taistelemaan omasta paikastaan maailmassa ja jonka ei tarvis olla aina putoomassa kuilun pohjalle. Välillä mietin, et oonko mä lapsellinen ku tuun hirveen surulliseks tämmösistäki asioista. Ja sit et miten mun kaverit ja ystävät ja poikaystävä jaksaa mua aina. Ehkä ne ei jaksakkaan, ehkä siks mua ei koskaan pyydetä mihinkään. Mun pitäis ehkä ystävystyy masennuksen kanssa. Ehkä se kohtelee mua näin, koska yritän päästä sen kahleista joka ikinen päivä irti...
Mä en tiiä et oonks mä ihan väärässä, mut musta tuntuu et aika moni ihminen käyttää mua vaan hyväkseen. Sit ku ne ei enää tarvii mua ni sit niist ei enää kuulu mitää. Vaik oisin tehny mitä tahansa jonkun ihmisen eteen, ni ei niit kiinnosta. Ne ei tajuu et mussa on paljon muutaki ku ruma ulkonäkö. Mä osaan olla tarvittaessa lojaali ystävä ja oon valmis tekee mitä vaan ihmisen eteen, johon kiinnyn ja johon luotan täysin. Mut monikaan ei koskaan anna mulle mahollisuutta, koska mulla on niin paljon omii ongelmii ja koska joskus mä en vaan jaksa mitään. En esim. aina jaksa bilettää tai sellasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti