Kaikki mussa ei oo kunnossa masennuksen lisäksi. Oon tienny sen jo jonkun aikaa mut mä tuun hulluks jos en saa pian tietää mikä mua vaivaa. En oo tottunu oikeen tämmöseen, etten tiedä mist tää kaikki mitä mun pääs liikkuu, johtuu. Tää voi johtuu masennuksestakin joo, mut en vaan usko ku tätä ei oo esiintyny aina, vaan heti ku tapahtu kaikkee kauheeta 2011 keväällä. Mun setä kuoli sillon ja oon alkanu ensinnäkin vast nyt suremaan sitä aina välillä, joskus en pysty edes ajattelemaan ku sattuu niin paljon, ku vihdoinki tajuaa että se on todella kuollu. Samaan aikaan mulle ja mun silloselle poikaystävälle tuli ero ihan yhtäkkii niin etten ollu osannu edes valmistautuu.
Keväällä 2011:
Ensin mä istuin monta päivää vaan mun mutsin sohvalla, mut en nukkunu enkä syöny. Poltin vaan tupakkaa ja mun päässä liikku vaan erilaiset itsemurhakeinot. Mä tunsin epätoivoo, tuskaa ja pelkoo. En ollu uskonu et tuun enää ikinä kärsii sillä tavalla, mut se kerta oli kyllä pahempi ku mitkään aikasemmat. Se tavallaan niinku jumitti mut, luultavasti. Samana keväänä mul oli pelleilyy just viinan ja lääkkeitten kanssa ja tollasta. Kesällä en ajatellu näit juttui ollenkaan, tai yritin olla ajattelematta. Se onnistu kohtalaisen hyvin, mut aina jossain syvällä uinu kauhee tuska. En pystyny oikeen koko kesänä olee tekemättä mitään, koska muuten rupesin herkästi ajattelee asioita. Mä olin kai kuitenki aika shokissa koko ajan, olin ku kirottu. Mun silmät oli tyhjät ku sokeella mut syvemmin.
Sit lopulta se tuska hellitti ja mä en ajatellu näit juttui oikeen enää. Mut huomasin, etten tunne enää yhtä selvästi. Ensin mä tykkäsin siitä ja mun mielestä oli parempi olla tuntematta mitään, ku se et tuntee niin hirveetä tuskaa rakkaudesta. Rakkaus on asia, mikä satuttaa ihan vitusti ennemmän ku mikään fyysinen tai muu henkinen tuska. Rakkaus on ihan vitun pelottavaa, siinä näkee kuinka masokistinen ihminen on, ku menee rakastuu, ku tietää että se voi sattuu ihan saatanasti loppupeleissä. Ja nykyään mä ajattelenkin niin jo, että parempi rakastaa, ku se ettei ois koskaan saanu rakastaa. Mä rakastan tällä hetkellä syvästi, mutta en tunne sitä silleen. Mut mä tiedän, että mä rakastan.
Mä en tunne enää niin selvästi oikeen mitään tunteita. En iloo, suruu enkä ees vihaakaan ihan niin selvänä. Yleensä viha on se tunne, minkä oon tuntenu ainakin kunnolla jos en muita. En mä silti paha ihminen oo, en vaan voi tälle mitään. Haluisin eroon tästä. Tuntuu, että mut on tukahdutettu, että mun tunnepuoli aivoista on ikäänku peitetty jollain ja tuntuu vaan tukahdutetusti kaikki. En oo siis kokonaan mienkään tunteeton ja tunnen kyllä surua ja rakkautta, mutta en niin ku ennen. Itseasiassa mua oikeen vituttaa itkeä sit ku on pakko.
Kysymys kuuluu, että onkohan musta tullu jotenki tunnevammanen vai oonko mä vaan tunneherkkä? Vai sit oonks mä ite aiheuttanu tän ittelleni tukahduttamal aikasemmin omat tunteet ja kaiken tämmösen. Ja tätä tunneherkkyyttä ois vähän niin ku sellanen, että yrittäisin tavallaan suojella itteäni ja työntää kaikki hyvät tunteet pois, mitä ajattelen joistaki ihmisistä, koska mua ympäröivästä muurista on tullu niin paksu ja vahva. Vai oonko mä sit vaan tukahduttanu itteni jollai taval ja nyt en löydä tietä enää pois tästä. Oon ehkä voinu mahdollisesti eksyy... Vai oonko mä sit ihan oikeesti jollain lailla tunnevammanen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti