Toisenlainen todellisuus....

EI VITTU nyt on sellanen olo et huhhuh!
Mä tapan viel itteni jos en laihdu, vittu vihaan itteeni. Oon niin VITUN ruma ämmä.
Voi vitun ämmä vittu. Kato näitä läskejä, sitä on vittu joka puolella!
Ja joulu on tulossa ja mä en voi sille mitään että rakastan kinkkua! Mun on vaan pakko syödä sitä, mut joka suupala on iso rikos koska mä en sais syödä enää ikinä yhtään enempää.
Kunpa mul ei ois höösäävii ihmisii ympärillä eikä muitakaa menoi piiiitkään aikaan, vittu mähän vetäisin ihan ranttaliksi, suoraansanottuna. Valvoisin niin paljon ku pystyisin, koska se kuluttaa energiaa ja kävisin yöt vaiks lenkillä ja juoksisin ja juoksisin tai muuten kuolisin. Mut toisaalta mua vituttaa myös se, ettei ihmiset oikeest ota mua tosissaan, vaiks onhan se hyvä sinänsä koska ei tää edes oo vielä mitään.
Näin tiivistettynä, mä vihaan itteäni enemmän ku mitään muuta, enemmän ku ketään toista. Mä häpeen itteäni, mua hävettää kävellä edes rappukäytävässä koska oon niin ruma ja läski.
Haluaisin kuolla, mut toisaalta taas en haluais. Se vitun joku joka estää mua kuolemasta, mikä vittu se on? Lähimmäiset varmaan, mut on jotain muutakin kyllä. Mä tiedän silti että mun elämä tulee aina olemaan mitätöntä paskaa, vittu 10 metrin lumihangessa tarpomista päivästä päivään. Kunpa olisin ihan kuka tahansa toinen ihminen ku minä, kunpa pystyisin olemaan laihempi ja kauniimpi.
Vitut mä en jaksa enää valehdella ittelleni enkä kellekkään muullekkaan. Mä vihaan itteäni ja tiedän että olisin kaunis laihana. Mä on kateellinen kaikille malleille vaikka, koska niillä nyt vaan ON kaunis kroppa. En ikinä ite pysty varmaankaan samaan.
Vittu ku pitääki olla sellanen asia olemassa ku ruoka. Ja mun vitun entinen ruokariippuvuus vai mikskä sitä nyt voiskaan kutsua. Vittu mulla ON OLLUT ja TULEE AINA OLEMAANKIN ongelmia ruoan kanssa. Mä todellakin oon ahminut tossa pari vuotta aikasemmin, eihän mulla ollu muuta mielessäkään ku ruoka. Ja nykyäänkin on ruoka ja paino. Mä menetän kohta kaikki kaveritki, ku en ajattele muuta ku ruokaa ja painoa useimmiten. Mut mä en puhu tästä kenellekään kallonkutistajalle, koska mä tiedän ettei ne ota mua koskaan tosissaan. Just tämä juttuhan on kaiken perimmäinen syy saatanan pellet, varmaan yks suurimpii masennuksen syitä. Tiedän et tää juttu on mulle vitun vaikee asia ja tää on suuri asia mulle, mut en usko et tää painaa mitään kenenkään toisen korvissa. Eikä tää ees oo silleen iso asia ja kyl mä osaan hallita näit, mut vituttaa ku aina on silti päässä nää ja saa mielihyvää ku palelee sisällä peiton alla, ku ei oo syöny. Ja vituttaa olla joskus ylpee siitä, ettei oo syöny pariin vuorokauteen pal paskaakaa tai ei jopa mitään. Siinä tulee sellanen reipas ja motivoitunut olo, että vois lähtee lenkille niin lähtispä kilot vielä nopeemmin pois. Joskus tämmösen jälkeen tulee niinkin ylpee olo, että haluu palkita ittensä ruoalla, mut sit se katumus jossain kohtaa onki ihan hirveetä. Tiedän varmaan ettei tää juttu oo mikään ainoo syy masennukseen ja kaikkeen muuhun paskaan. Onhan niitä muitakin esim. mä oon todella katkera mun mutsille, en siis silti vihaa sitä. Mun mutsilla on joskus ollu anoreksia ja mä pelkään nyt vitusti, että se tulee mun pikkusiskoonki...
Must välil tuntuu, että ihmiset ajattelee mut sellaseks, että mä haen vaan huomioo mut se ei oo totta. En mä hae huomioo, mä haen vaan sitä että joku HUOMIOIS mutkin ja mun sisäiset ongelmat. Et joku ottais ne tosissaan ja ojentais ehkä auttavan käden ja ois valmis kantamaan osan mun ongelmista omilla harteillaan. Mut siks mä en hirveesti haluu avautuu, koska tiiän että psykiatrit vaan nauraa mulle, enkä mä osaa edes keskustella. Vihaan keskusteluja nykyään, tai sellasia keskusteluja missä käsitellään mun mielenterveyttä jollakin tapaa. Joskus saatan avautuu vaikka kaverille. Mut tykkään paljon enemmän kirjottaa vaan, koska osaan sen paremmin.
En ite edes muista, et miten tää ruoka ja painohelvetti on saanu alkunsa, mut kai se on ollu mulla taustalla jo kauan aikaa. Se vaan tulee pikkuhiljaa enemmän esiin. Ensimmäiset syvät arvet oon kuitenkin saanu ala-asteelta, ku olin se luokan läskein. Niitten mielestä mä en edes kohta ois mahtunu ovesta sisään tai ulos ku olin niin läski sotanorsu. Mä kannan aina niitä haavoja syvällä sisimmässäni ja tuun aina häpeemään itteäni koko vitun paskan loppu elämäni.
Musta tuntuu joskus siltä, että mä oon elossa vaan toisten ihmisten takia. Mä riipun naruissa sätkynukkena heikosti, mutta pakotetusti. Vittu vihaan teitä, jotka vaaditte mua elämään, mut silti rakastan.