Sirkuksessa

Rupesin taas miettii, et miks kaikki menee aina vituiks. Vituttaa oma itteni ja se, et miks oon niin heikko ja miksen kestä enempää, ku jossai kohtaa mä säryn taas pieniks palasiks. Tuntuu et joka kerta mä tuun silti aina vahvemmaks, mut silti tähän yrittämiseenki kyllästyy ku on henkisesti niin väsyny. Ei oikeesti olis voimii muutaku ne jäljellä olevat pahat tunteet. Neki voi aina muuttaa voimavaraks, mut se raastaa ihmist enemmän ku voitte kuvitellakkaan. Jossain kohtaa tuntuu silt ku räjähtäis ku ei enää voi purkaa tunteitaa mihinkää tai kenellekkää, koska ajattelet et se tekee sust huonon ja heikon sen toisen silmissä. Kunpa ei olis mitään tunteit ollenkaa, eipä mul kyl oikeestaan ookkaa ku huonoi tunteit ja sit on läjä niitä feikattui tunteita, on suruu joka on tahallaan muutettu iloks ja vihaa joka näkyy vaan toisten ihmisten halveksuntana ja ittensä korottamisena, ja tostaki asiasta pystyy helposti tehä vaan läppää. Tunsit mitä vaan oikeesti sisälläs ni aina on pakko hymyillä, sun on pakko vaan jaksaa nauraa. Ja suuttuminen on sosiaalinen itsemurha. 

Täs kohtaa sä oot sellases ansassa, mis koko ajan tulee paskaa niskaan ja sun on otettava ne huumorilla. Ihan sama miltä susta oikeesti tuntuu, mut ulospäin ne paskat tunteet ei saa näkyä. Sä oot koko ajan ihmisten ja oman pääs luomassa sirkuksessa.

Jossain kohtaa suhun iskee oikeen kunnolla ja sä murrut sisältä ja sit sä et kestä enää yhtään painetta. Sit siitä ei oo mitenkään ulospääsyä. Se näkyy vaan pelkkänä vittuiluna ihmisille ja sit ihmiset olettaa tietty et sä oot ihan täys kusipää tyyppi, vaikka asia ei oliskaan niin vaan sulla on vaan niin paha olla ettet enää keksi muuta tapaa purkaa sitä, vaikka se onki viiminen keino, mut se on myös se keino mihin yleensä tartutaan ku on hätätilanne. On pakko saada purkaa edes jotenki jotai niist tunteista. Sit siit vittuilusta kehittyy tietysti riita, joka vaan kasvaa ja kasvaa ku pyörremyrsky. Ja lopulta sut on leimattu läpipaskaks, koska sä oot sen riidan alottaja ja oot voinu ehkä sanoo jotain tosi pahaaki. Lopuks mietit yksinäs et mitä vittua sä oot taas sanonu ja menny tekemään, et miten se pahaolo saa sut aina niin täysin valtaansa. Se tuntuu ihan siltä, ku sä et olis enää sä, vaan joku muu hallitsis sua täydellisesti.

Ja kaiken ton jälkeen siinä menee taas vähän aikaa (riippuu tilanteesta) ku sä kokoot ittes. Sit sä taas alotat ton saman sirkuksen. Sä nouset ja sä putoot yhtä nopeesti alas, sä oot pelkkä tähdenlento. Sä käytät liikaa voimii, koska pelkäät jääväs ulkopuoliseks, sit sä kulutat ne loppuun aika nopeesti. Sit ku sä tarvisit sitä voimaa jostain, ni sitä ei enää olekkaan ja sit sä taas putoot alas. 

Mut ku se, et sä pidät pystyssä sitä omaa sirkustas ni se auttaa sua pakenemaan. Sillon on vaan niin hyvä olla, vaikka oikeesti asiat on huonosti. Se on vaan illuusio ja sit ku totuus alkaaki valkenee ni tapahtuu hirvee romahdus ja masennus pahenee.